Piti vajota usein pinnan alle ennen kuin opin kellumaan.
Olin luonnonlapsi, vilkas ja koulussa häiritseväksi koettu. Läksyt jäivät tekemättä. Myöhemmin todettiin lieviä lukivaikeuksia, mutta opin selviytymään. Lähihoitajaksi valmistuttuani päiväkotityö herätti kiinnostuksen erityislapsiin, ja opiskelin sosionomiksi. Tapasin mieheni, ja vaikka suhteemme oli vaikea, menimme naimisiin.
Esikoisemme syntyi ja sairasti paljon. Huomasin pian, ettei kaikki ollut kuten muilla. Hänen käytöksensä oli poikkeavaa, ja arkemme täyttyi valvotuista öistä, lääkityksistä ja erityistarpeista. Pienellä ikäerolla syntynyt nuorempi sisarus joutui kestämään esikoisen rajua käytöstä. Esikoinen tarvitsi paljon liikuntaa ja aikuisten ohjausta, mutta silti hän sai raivokohtauksia, joita piti rauhoittaa kiinnipidolla. Lopulta hän päätyi lastenpsykiatriselle osastolle ja sairaalakouluun. Diagnoosit seurasivat toisiaan: atooppinen iho, astma, lukivaikeudet, Määrittämätön lapsuuden kehityshäiriö, autismikirjon häiriö, Asperger, ADHD, ODD (uhmakkuus häiriö). Käytöshaasteet vaikeuttivat koulunkäyntiä, ja koulu vaihtui vuosittain. Lääkitykset auttoivat hetkellisesti, mutta niiden sivuvaikutukset heikensivät hyvinvointia, ei nukkunut kunnolla ja tuli itsetuhoista käytöstä, joten niitä ei voinut käyttää.
Päätimme vanhempina erota. Välillä kotona oli rauhallisempiakin aikoja, mutta murrosiän myötä esikoinen alkoi kokeilla päihteitä, karkaili ja rikkoa kodin sääntöjä. Lopulta tein raskaimman päätöksen: hän ei voinut enää asua kotona. Kiireellinen sijoitus ja karkailut veivät hänet yhä kauemmas. Pelkäsin, surin ja tunsin epäonnistuneeni, mutta tiesin, ettei ollut muuta vaihtoehtoa. Sijoituspaikat vaihtuivat ja lapseni karkaili. Pelkäsin paljon ja koin jääneeni yksin huolieni kanssa. Esikoiseni kuitenkin tajusi rauhoittua ja pääsi siirtymään perustason yksikköön, suoritti peruskoulun loppuun. Aloitti lukion, mutta se jäi kesken. Myöhemmin valmistui ammatillisesta koulusta. Nyt hän on töissä ja itsenäistyy, mutta riippuvuudet varjostavat yhä hänen elämäänsä.
Ajan myötä opin hyväksymään kokemukseni. Opin myös arvostamaan saamaamme apua. Tämä ei ole ollut helppo tie, mutta olen tehnyt parhaani vanhempana. Tärkeintä on, että lapseni saa tarvitsemansa tuen ja voi kasvaa omana itsenään, turvallisesti ja rakastettuna. Matkan varrella olen huomannut, kuinka moni vanhempi kamppailee samanlaisten haasteiden kanssa. Päätin opiskella kokemuskumppaniksi, jotta voisin rohkaista muita erityislasten vanhempia ottamaan apua vastaan ja luottamaan siihen, että vaikeimpinakin hetkinä on keinoja selviytyä. Halusin välittää sen viestin, että joskus on välttämätöntä näyttää haastavalle lapselle tai nuorelle, missä kodin rajat kulkevat, jos hän kapinoi niitä vastaan niin rajusti, että voisi tapahtua jotakin vakavaa ja peruuttamatonta, silloin on vanhempina uskallettava toimia.
Joskus sijoitus on tarpeen. Se ei ole epäonnistuminen, vaan vastuullinen päätös, joka tehdään yhteistyössä sosiaalityön kanssa lapsen tai nuoren parhaaksi. Se voi pysäyttää vaarallisen kierteen ja ohjata nuoren elämän oikeille raiteille. Meidän tehtävämme vanhempina ei ole vain suojella lastamme hetkelliseltä pahalta ololta, vaan varmistaa, että hänellä on mahdollisuus turvalliseen ja hyvään tulevaisuuteen. Olen joutunut valitsemaan, miten suhtaudun vaikeuksiin. Jatkuva räpiköinti ja uupumus saivat minut ymmärtämään, että voin myös kellua ja ottaa asiat tyynesti ja luottaa, että paremmat ajat ovat edessä. Aloin keskittyä siihen, mikä antaa minulle voimaa.
En aio enää hukkua huolien mukana enkä antaa lasteni vaikeuksien viedä voimiani. Päätän pitää puoleni ja asettaa rajani. Uskon, että se kasvaa, mihin keskityn ja nyt valitsen keskittyä hyvään. Haluan olla onnellinen ja päästää irti siitä, mikä painaa minut alas. Nyt aion kellua.
Kirjoittaja kokemuskumppani “Maire”
(nimi muutettu)
