Tukiperhe voi monelle perheelle olla arjen pelastaja, levähtämisen mahdollistaja ja luottamuksellisten ihmissuhteiden rakentaja. Perheet kaipaavat tukiperheeltä kuitenkin hyvin erilaisia asioita ja kokoonpanoja. Meidän kohdallamme toive oli perheestä, joissa olisi kaksi vanhempaa. Muita erityisempiä kriteereitä ei oikeastaan ollutkaan. Tämä toive siksi, että halusin lapsen olevan mukana myös sellaisen perheen arjessa, jossa molemmat vanhemmat ovat mukana.
Odotimme tukiperhettä yli vuoden. Odotus tuntui loputtoman pitkältä, kun omat voimat olivat loppumaisillaan ja kaikista keskusteluista ja tukitoimien kartoituksista huolimatta emme sosiaalityöntekijän kanssa keksineet muuta tukea, joka olisi helpottanut tilannetta.
Odotellessani kävin myös jatkuvaa pohdiskelua siitä, olisinko valmis antamaan suurimman aarteeni toisen perheen huolehdittavaksi ”vain” siksi, että saisin itse levätä. Samaan aikaan ymmärsin kuitenkin, että pian en jaksaisi enää hetkeäkään ilman apua. Pelkäsin totaalista romahdusta. Sitä, etten jaksaisi enää pitää huolta lapsista enkä töistäni. Itsestäni huolehtimisen olin jo asettanut prioriteettilistan alimmaksi.
Sitten koitti se päivä, kun sain soiton, että meille olisi ehkä löytynyt tukiperhe. Perhe, jossa on kaksi vanhempaa sekä samanikäinen lapsi kuin oma lapseni, jolle tukiperhettä haettiin.
Tutustumispalaveriin mennessä pääni surisi täynnä kysymyksiä. Mitä jos he tekevätkin jotain pahaa lapselleni? Mitä jos jänistän, enkä uskallakaan päästää lastani vieraaseen perheeseen? Mitä jos he eivät pidä meistä? Mitä jos lapset eivät tule toimeen keskenään? Mitä jos heidän huomionsa herpaantuu hetkeksi ja lapsi juoksee parkkipaikalla auton alle? Muun muassa tällaisia asioita kävin läpi päässäni ennen palaveria ja vielä kuukausia sen jälkeenkin.
Olin tottunut pitämään yksin huolta lapsestani ja koko arki oli minun vastuullani. Oli pelottavaa luottaa osa langoista jonkun muun käsiin. Samalla ajatus siitä, että saisin luovuttaa vastuun hetkeksi toiselle, tuntui ihanalta. Myös lapsen näkökulmasta ratkaisu tuntui oikealta.
Tavatessamme perheen pieni luottamuksen kipinä ja innostus heräsi. Kaikki vaikutti oikein hyvältä ja päätimme lähteä kokeilemaan yhteistä matkaa. Ensin kävimme yhdessä lapsen kanssa tukiperheen kotona kylässä. Seuraavaksi lapsi vietti yhden päivän heidän kanssaan, sitten yhden yön ja siitä lähtien yhden viikonlopun kuukaudessa.
Olen yllättynyt, kuinka nopeasti opin luottamaan tukiperheen vanhempiin. Lapseni oli ennen ollut vain satunnaisia hetkiä pois luotani lukuun ottamatta päivähoidossa vietettyä aikaa. Luottamukseen vaikutti paljon se, miten sydämellisen oloisia vanhemmat olivat ja miten helppo heille oli puhua. Välimme ovat alusta asti olleet keskustelevat ja avoimet Kerroin heille miten hankalaa minun on ollut olla erossa lapsesta, kun pelkään aina jotain pahaa tapahtuvan ja he kuulivat huoleni.
Keskusteluissa jaamme arkisia asioita puolin ja toisin Tiedämme, mitä toistemme elämissä on meneillään. Kun lapseni viettää heillä viikonloppua, he laittavat minulle kuvia ja videoita. On ihanaa nähdä iloinen lapsi, milloin trampoliinilla, milloin metsäretkellä tai kainalossa sohvalla popparikulhon kanssa. Joskus lapseni on päässyt mukaan myös tukiperheen perhejuhliin.
Nyt, kun yhteinen matkamme on kestänyt jo pidempään, osaan myös itse irrottautua huolesta. Tuntuu silti hullunkuriselta, miten paljon heihin ”ventovieraina” luotan, mutta saatan olla hyvin stressaantunut, kun lapsi on käymässä toisella vanhemmallaan. Näin jälkikäteen olen todella kiitollinen siitä, että jouduimme odottamaan, vaikka odotus tuntuikin pitkältä. Juuri tämän perheen piti vain saada valmennuksensa käytyä.
Maria
Kokemuskumppani
