Lähes jokainen, joka minut on tavannut tietää suhtautumiseni perhekuntoutusta kohtaan. Tämä blogitekstini tulee avaamaan hieman syvemmin ja henkilökohtaisemmin sitä miksi suhtaudun perhekuntoutukseen niin syvällä tunteella ja intohimolla.
Olen vuosia hakeutunut toistuvasti lastensuojelun avun piiriin. Koen, että olen sieltä saanut tukea ja työvälineitä juuri sen verran, että olen pahimpien myrskyjen aikana pysynyt pinnalla ja saanut henkeä. Lopulta meille kuitenkin tarjottiin laitosmuotoista perhekuntoutusta ja se oli lopulta juuri se tuki mitä tarvitsimme.
Laitosmuotoinen kuulosti kieltämättä pelottavalta, eikä kovinkaan kutsuvalta, mutta olin valmis ottamaan kaiken mahdollisen avun vastaan. En ollut koskaan kuullutkaan tällaisesta palvelusta. En tuntenut yhtään perhettä, joka olisi ollut perhekuntoutuksessa. Laitosmuotoinen perhekuntoutus sai aikaan mielikuvia, joiden totean näin jälkiviisaana olleen täysin vastakohtia siihen mitä se lopulta oikeasti oli.
Meille annettiin tutustumisaika yksikköön ja sen jälkeen saimme tehdä lopullisen päätöksen siitä, lähdemmekö mukaan vai jatkammeko perhetyön kanssa kotona.
Ensivaikutelma oli hyvä. Tavallisen näköisiä rivitaloja, mukavan näköinen leikkipiha. Toimistolla meitä odotti useampia uusia kasvoja. Jännitti. Meidät toivotettiin tervetulleeksi, tarjottiin kahvia, mehua ja pientä purtavaakin. Kahvikuppi kädessä, hymyilevien ja rohkeiden ammattilaisten keskellä tuli turvallinen tunne. Perhekuntoutuksen työntekijät esittivät kysymyksiä, kertoivat perhekuntoutuksesta tarkemmin niin työskentelystä kuin myös asunnosta, johon muuttaisimme. Aloin syttymään ajatukselle entistä enemmän, tässä voisi olla apu meille. Olin jo lähestulkoon lyömässä kättä päälle, että täältä tullaan, kunnes muistin kissat: eivät ne voi olla keskenään kotona useampaa kuukautta. ”Hei meillä on kissoja!” Mietin jo mielessäni, että noniin, tähän tämäkin sitten kaatuu. Työntekijä sitten siihen, että no sitten teillä on kissoja. Kissat kantokoppaan ja perhekuntoutukseen. Silloin mietin, että vau. Onpa jännä laitos, kun saa kissatkin tulla mukaan. Mielessäni sana ”laitos” yhdistyi sairaaloihin ja muihin hoitolaitoksiin. Sellaisiin suljettuihin viranomaisvetoisiin yksiköihin, joissa on valkeat seinät ja kolkot tilat, lukitut ovet, joihin vain henkilökunnalla on avain. Ja vaikka meille oli jo kerrottu, että meillä olisi oma asunto, joka on kuin mikä tahansa muu rivitalo asunto, en kyennyt vielä sitä täysin hahmottamaan.
Pian olimmekin jo pakkaamassa tavaroitamme ja suuntasimme kissoineen päivineen perhekuntoutukseen. Asunto oli laitettu meille valmiiksi. Jokaiselle perheenjäsenelle oli pedattu sänky ja pientä välipalatarviketta, pesuaineita ynnä muuta tarpeellista oli tuotu asuntoon meitä odottamaan. Työntekijä huikkasi, että mikäli jotakin tarvitsemaanne kalustetta tai muuta puuttuu, niin ilmoittakaa minulle, hoidetaan se teille.
Yllättävän kauan siinä ”kotiutumisessa” meni. Mietin esimerkiksi todella pitkään, että missä ne valvontakamerat ovat. Katselin varovaisesti katon rajaan ja etsin niitä. Mietin, että missä kohdin olisi turvallista kulkea vähäpukeisena suihkun jälkeen tai öisin vessareissulla. En kehdannut kysyä näistä työntekijöiltä, koska en halunnut antaa sellaista kuvaa, että meillä olisi kotona jokin suuri salaisuus. Lopulta ehkä muutaman kuukauden kuluttua järkeilin itselleni, että tällaisia valvontakameroita ei ole. Sehän olisi laitonta salakuvausta ja tuskin henkilökunnallakaan olisi aikaa katsella perheitä 24/7 kuin BB-talossa.
Hiljalleen aloin myös tutustumaan paremmin työntekijöihin. Meidän omat työntekijämme olivat aivan huippuja. Työskentelyä oli paljon ja olihan se ajoittain raskastakin, kun kävimme läpi perheemme tilannetta. Saimme kuitenkin todella yksilöllistä ja moniammatillista apua. Työskentelimme perheenä, mutta myös yksilöinä. Sanoisin, että minä olin se, joka kasvoi ihmisenä kaikkein eniten. Olin suorittava ehkä hieman kylmänä näyttäytyvä aikuinen, jonka sisällä asui sirpaleiksi rikottu, kaltoin kohdeltu pieni lapsi. Uskoin vakaasti, että olin jo nuorena käsitellyt lapsuuden karut kokemukseni, mutta ei se ollutkaan niin. Sisälläni oli paljon traumaa, jonka en kuvitellut näkyvän niin vahvasti ulospäin ja vaikuttavan niin vahvasti tapaani olla ihminen.
Työntekijä, jonka kanssa eniten vietimme aikaa, oli kuin tehty meille. Rohkea, puhelias, toimelias, sopivasti vaativa, empaattinen, ennakkoluuloton ja kaikkeen valmiina. Hän otti tilanteen kuin tilanteen täysin haltuun ja antoi todella paljon neuvoja, näkökulmia sekä apua perheen kaikille jäsenille. Hänen ammattitaitonsa ja inhimillisyytensä on jättänyt sydämeeni ikuisen jäljen. Perhekuntoutuksen loppumetreillä kerroin hänelle miettineeni, minkälainen elämä minulla olisi ollut, ja minkälainen elämäntilanne minulla olisi nyt, jos olisin syntyessäni saanut hänen kaltaisen äidin.
Kaiken kaikkiaan perhekuntoutus oli minulle ehkä elämäni parasta aikaa. Se oli turvallinen ympäristö, jossa tuli täysin nähdyksi, kuulluksi sekä ymmärretyksi. Ymmärretyksi paremmin kuin mitä edes itse itseäni ymmärsin. Astuin sisään hyvin erilaisena ihmisenä kuin mitä olin lähes vuoden kuluttua sieltä ulos astuessani. Aika ajoin useamman vuoden ajan mieleeni nousi yhtäkkisiä muistikuvia jostain työntekijän sanomasta asiasta ja mietin, että aivan! Tätä hän silloin sillä lauseella tarkoitti.
Muut tukitoimet olivat aiemmin saaneet sammutettua vain näkyvät liekit, mutta perhekuntoutus onnistui sammuttamaan myös sen pinnan alla kyteneen palon. Tämän jälkeen en ole enää kokenut tarvetta kääntyä lastensuojelun puoleen. Lähes 15vuoden on/off suhteemme sai onnellisen lopun.
Maria Peltola
kokemuskumppani ja kehittäjäkokemusasiantuntija
Asiakkaasta kumppaniksi -hanke
