Tässä blogisarjassa esittelemme kokemuskumppaneitamme. Kysyimme heiltä mm. näkemyksiä lastensuojeluasiakkuuteen johtaneista syistä, mikä asiakkuudessa toimi ja mikä taas ei ja minkä lastensuojelussa tulisi muuttua. Kysyimme myös miksi he ovat lähteneet kokemuskumppanikoulutukseen ja mitä he ovat oppineet toimiessaan kokemuskumppaneina.
Olen Olga. Esittelen itseni useimmiten keski-ikäiseksi neljän nepsy-lapsen äidiksi, jolla on neljännesvuosisadan kokemus lastensuojelusta. Olen kuitenkin paljon muutakin: olen adhd-aikuinen, toipuva addikti, päihdeläheinen, mt-kuntoutuja, itsemurhan tehneen lapsen äiti, etä- ja lähivanhempi, leijonaemo ja vaikka laulun sanoin ‘työtön, hullu ja eläkeläinen’. Ihmiselämään mahtuu valtavasti kaikkea, hyvää ja pahaa! Kaiken keskellä olen oppinut rakentamaan suhdetta lapsiini hyvin erilaisissa elämäntilanteissa, koska vanhemmuus ei lopu koskaan, ei sijoitukseen, täysi-ikäisyyteen tai edes kuolemaan.
Olen kasvanut käveleväksi kokemuspankiksi, ja kokemuskumppanikoulutus tarjosi mahdollisuuden hyödyntää juuri sitä! Vaikeuteni eivät ole olleet turhia, kun niistä voi ammentaa oppia ja toivoa myös muiden hyödyksi. Se auttaa toisia, ja samalla minua itseäni hyväksymään menneisyyteni. On äärimmäisen palkitsevaa, kun oma kokemus voi auttaa toista vanhempaa hänen polullaan, ja hän pääsee hieman helpommalla.
Omaa ja perheeni tilannetta olisi auttanut aikanaan paljon, jos olisin kyennyt pitämään toivon yllä. Siksi näen nyt yhtenä tärkeimmistä aspekteistani valaa uskoa vanhempiin ja ylläpitää toivoa. Kauneimpia asioita, mitä olen saanut tässä toimessa, onkin ollut titteli “toivoihminen”. Se on ja pysyy johtotähtenäni. Haluan olla elävä esimerkki siitä, että lapseensa voi muodostaa hyvän suhteen, vaikka tämä olisikin sijoitettu, olen silti hänen äitinsä ja hän tarvitsee minua. Kuitenkin pystyn antamaan kaikille lapsilleni paljon enemmän, kun keskityn olemaan äiti, enkä taistelemaan oikeuksistani lapseeni.
Uskon perheiden mahdollisuuksien olevan paljon paremmat, kun vanhemmat saavat vertaistukea. Oman ‘urani’ aikana olen saanut nähdä perheiden selviytyvän paremmin, kun vanhemman toivo säilyy kokemustoimijan tuen avulla. Se voi myös saada vanhemman avoimemmaksi ottamaan muutakin tukea vastaan, ja yhteistyö perheen sekä viranomaistahon välillä voi alkaa toimia. Ilman yhteistyötä ei voida saada hedelmää.
Tulevaisuudelta toivon, ettei kiristyvä talous vie vanhemmilta kokemuskumppanien tukea pois, sillä en tiedä toista yhtä tehokasta ja edukasta keinoa tukea perheitä sekä vahvistaa vanhempien halua tehdä yhteistyötä viranomaistahon kanssa. Vai miten muuten se mörön leima lastensuojelusta poistetaan?
